Heini Ristavaara, Terveyssosiaalityöntekijä, VTM

Sairaalaan tuotiin tapaturman uhri, jonka molemmat jalat oli jouduttu amputoimaan.
Jonkin ajan kuluttua osastolta soitettiin minulle, että potilaan leikkaushaavat ovat nyt parantuneet. Olisiko minulla vielä asiaa hänelle? Ja olihan minulla. Työni potilaan kanssa jatkuu vaikka kehon haavat ovat umpeutuneet.
Moni varmaan miettii, mitä tekemistä sosiaalityöllä on sairaalan kanssa?
Terveydenhuollon ammattilaiset, kuten lääkärit, sairaanhoitajat, psykologit ja fysioterapeutit, hoitavat potilaan fyysisesti ja henkisesti parhaaseen mahdolliseen kuntoon. Sosiaalityöntekijä kantaa osaltaan vastuun tämän kokonaisuuden toimivuudesta ja siitä, että paluu sairaalasta arkeen onnistuisi.
Sairaalan sosiaalityössä näkyy elämän yllätyksellisyys.
Sairaudet ja tapaturmat eivät kysy lupaa eivätkä sitä, oletko valmistautunut tulevaan elämänmuutokseen. Jokaisen tilanne on erilainen ja vaatii aina yksilöllistä suunnittelua. Esimerkkinä mainitun amputaatiopotilaan tilanteessa jouduttiin käymään neuvotteluja sekä vakuutusyhtiön, vammaispalvelun sekä erikoissairaanhoidon kanssa työnjaosta, tekemään muutostöitä sekä kotiin että työpaikalle ja miettimään arjen sujumista sekä töissä, kotona että vapaa-ajalla. Kodin ja työpaikan muutostyöt vaativat hakemukset liitteineen eivätkä korvausvelvollisuudet ole aina selviä ja saattavat vaatia myös oikeustoimia vastuiden selventämiseksi.
Potilaan sairaalasta kotiutumisen polkua lähdetään rakentamaan ottaen huomioon hänen omat ja lähipiirin voimavarat, kotikunnan tukipalvelut sekä sosiaaliturvan mahdollisuudet. Hyvin usein toimin potilaan etujen ajajana, koska omat voimavarat eivät välttämättä riitä ajamaan niitä etuja ja palveluja, joihin hän olisi oikeutettu. Vaikka suomalaista sosiaaliturvaa kehutaan, huomaa arjen työssä katvealueita ja monimutkaisuuden järjestelmässämme, jota kukaan ei tunnu täydellisesti hallitsevan. Avun saaminen voi olla melkoista pallopeliä eri järjestelmien ja toimijoiden viidakossa, jossa asiakas ei enää pärjää ilman tukea ja opastusta.
Veronmaksajille olisi edullisempaa, jos yhteiskuntamme panostaisi enemmän ennaltaehkäisevään sosiaalityöhön ja lisäisi resursseja varhaisen tuen tarjoamiseen päivähoidossa, kouluissa ja vanhuspalveluissa. Se vähentäisi esimerkiksi kalliin erikoissairaanhoidon ja huostaanottojen tarvetta. Tuntuu, että vasta kriisin jälkeen päättäjien rahahanat aukeavat. Kukaan meistä ei varmasti halua olla se kriisin uhri, jonka avulla järjestelmää muutetaan ja lisää resursseja annetaan. Me sosiaalityön ammattilaiset kentällä tiedämme sen, mutta mihin se tieto katoaa, kun tehdään kuntalaisten palveluja koskevia päätöksiä?
Toivoisin myös, että meistä jokainen olisi välittävä kanssaihminen.
"Ei se minulle kuulu" -ajattelutapa on hyvin yleinen. Odotetaan, että joku muu tekisi asioille jotain. Jos ei ole välittävää ihmistä lähellä, tilanteesta kertoo seuraavan kerran lehtien lööpit, joita seuraa kansan ihmettely ja jälkipuinti. Tilanteet ovat usein monimutkaisia ja siksi tarvitsemme sosiaalityön osaajia, yhteisvastuuta ja tutkittua tietoa. Sosiaalityön tärkeä tehtävä on tiedon tuottaminen arjesta, jolloin vaikuttavaa työtä voitaisiin kohdentaa oikein.

>Etusivulle